Rakas ihmiseni,
olen onnellinen puolestasi, haluaisin olla. Haluan, että olet onnellinen. Haluan, että löydät jonkun, joka rakastaa, jota rakastaa; joka rakastaa vain sinua, eikä myös muita. Tiesin, ettei sinua ole rakennettu siihen, että rakastetaan monia. Et ole siihen tarpeeksi vahva. Sinä et ole. En tiedä onko kukaan.
Haluan, että löydät jonkun, joka pitää sinusta huolta. Joka ottaa sen itselleen, pois minulta ja pois siltä, jota kerran rakastit. Tietäisitpä, montako hetkeä olemme itkeneet. Sinun takiasi, yhdessä ja erikseen. Ja kuinka paljon olemme sinua siltä suojelleet. Olemme olleet vihaisia, loukattuja. Hän tavallaan, minä tavallani. Rakastettu, ystävä.
Jos löytäisit jonkun, joka ottaisi sen itselleen, antaisi minun hengittää. Ja antaisi hänen vihdoin elää.
Koska ei hän ole elänyt. Ei kunnolla, ei pitkään aikaan, ei edes eronne jälkeen. Hänen elämänsä pysähtyy edelleen yöllisiin vahinkopuheluihin. Sekaviin tekstiviesteihin. Hänen elämänsä pysähtyy pakahduttavaan huolen, pettymyksen ja vihan sekamelskaan. Siihen kaikkeen, jota et saa koskaan tietää. Et kokonaan. Koska et kestäisi sitä, olet liian hauras. Me pidämme ne itsellämme. Kaikki puhelut sairaaloihin, kaikki itkut väärissä paikoissa ja väärässä seurassa, ja kaiken sen, jota et itse huomenna muista. Kaikki selitykset, joita emme voineet antaa kuin toisillemme, koska olemme ainoat tässä salaisuudessa.
Kaikki tämä sinun puolestasi, etkä sitä saa koska tietää.
Toivoin, että löydät jonkun, joka ottaa tämän kaiken. Meidän puolestamme. Mutta kuulla, että joku, valittu, on ihminen, joka elämänsä tavoissaan todennäköisesti ei vähennä vaan lisää. Ei kanna vaan kaataa.
Hänelle en koskaan henno sitä kertoa. Hän leikkisi kestävänsä, mutta tuhoaisimme hänestä jotain lopullisesti. Sinä tekemällä, minä kertomalla.
Tietäisitpä, kuinka lähellä olen vihdoin luovuttaa. Ja tietäisitpä miten suuren suojelijan silloin menettäisit.
