Lauantaina 16.1.2010

Uusi ystäväni,

jos tietäisit, monestiko viimeisten viikkojen aikana olen ollut  lähteä karkuun. Ja kuinka helppoa se olisi. Päättää, ettei tämä toimi. Päättää, ettei minusta ole tähän. Päättää, ettet sinä minua halua. Tai että tarvitset vain johonkin: auttamaan jossain toissijaisessa tai täyttämään ne hetket, kun et halua olla yksin tai korjaamaan kolhuja saanutta sydäntä.

Minusta ole kenenkään sydäntä korjaamaan, omaanikaan. Ehjäksi saaminen sattuu enemmän kuin rikkinäiseksi.

Ja jos sinä olet sitä, mitä sanot olevasi, haluaisin haluta sinut ja haluaisin olla sinulle paljon. Ja siihen en ehkä pysty. En ole koskaan pystynyt, eikä kukaan ole koskaan minulle pystynyt.

Kunpa kestäisit sen, että epäilen, ettet ole sitä mitä sanot. En tahtoisi, mutta epäilen. Vaikka en sitä sinulle kerrokaan, epäilen. Kun sinusta ei kuulu, epäilen, ettet oikeasti tahdo minua. Kun et käytäkään tuttuja helliä sanoja, epäilen, että et enää tahdo minua. Kun et löydä aikaa kalenteristasi, epäilen, ettet tule koskaan löytämäänkään.

Jos kertoisin tämän kaiken, olisit jo paennut. Eikä sinua voisi siitä syyttää. Tietäisitpä mikä määrä tahdonvoimaa minussa on, kun en itse pakene. Tahdonvoimaa, joka kumpuaa päätöksestä, että jos tämän ajan yli päästään, voin jonain päivänä olla parantunut, luottaa, rakastaa, antaa jonkun rakastaa, ilman jatkuvaa pelkoa siitä, että jos annan jotain toiselle kannettavaksi, en enää jaksa kantaa sitä yksin, kun taas olen vain minä.

Tietäisitpä kuinka heikko on se vahva nainen, jonka tapasit.